Ohessa Puttosen tiedote tosta dokkarista, avaava:
Bring the Beat Back! (1992)
Käsikirjoitus & ohjaus: Hannu Puttonen. Tuotanto: Tosijutut Oy. Kesto: 45 minuuttia. Ensi-ilta: Bio Illusion (Helsinki) 3.7.1992. Tv-esitykset: 10.7. & 26.7.1992, 7.8.1993
Esiintyjät (ilmaantumisjärjestyksessä): MC Pixy, Pez, Captain Freedom, Hz Raivio, Roo Ketvel, Bill Drummond (KLF), Jon Savage, Marc Bell (LFO), Jez Varley (LFO), Graham Sherman (NME), Richard Kirk (Cabaret Voltaire, Sweet Exorcist), Sasha Potapov, Misha Malin (New Composers)
”Kun mä meen bileisiin, en mä mitään ihmisiä sinne mee tapaan, vaan siellä kone viettelee koneen. Vois puhua ennemminkin näyttöpäätteistä. Mä näen bileet simulaatioyhteiskunnan huippuun vietynä katoamispisteenä, jossa subjektikin on kadonnut. Kun mä tuun tanssikoneena kotiin aamulla koko yön kestäneistä bileistä, niin mua ei enää erota sieltä muiden kodinkoneiden joukosta.”
Herman ”Hz” Raivio (Teoriatehdas), filosofi
Bring the Beat Back! ei ole mikään varsinainen dokumenttielokuva teknosta ja klubiskenestä 90-luvun alussa. Se on manifestin muotoon puettu tv-essee. Mikäli tekovaiheessa olisi ollut tiedossa, että oltiin suurin piirtein ensimmäisenä asialla, olisi strategiaa luonnollisesti kannattanut muuttaa. Mutta se on jälkiviisautta. Diili oli tehdä tilaustyönä Yleisradiolle nopea, väläyksenomainen katsaus tuolloin tuoreeseen ilmiöön. Budjetti, ohjelman kesto jne. laadittiin sen mukaan.
Halu välttää seurantadokumentin piirteitä ja staattisia puhuvia päitä lähti aiheesta itsestään. Teknossa artisti, tekijä oli tavallaan kadonnut. No, ainakin vielä tuossa vaiheessa white label ja anonymiteetti olivat kunniassaan. Tätä korostettiin haastateltavien ”piilottamisella” efektien taakse. Varsin pian sai tosin huomata, että mikään ei vanhene niin nopeasti kuin tv-grafiikan kulloisetkin tehokeinot!
Kuvausmatka Englantiin oli mielenkiintoinen. Koska liikkeellä oltiin ajoissa, sain sovittua alustavasti haastattelut myös Orbitalin, Prodigyn ja Bizarre Incin kanssa. Halusin käydä viikon (enempään ei ollut varaa!) aikana myös Leedsissä ja Sheffieldissä, joten jostain piti tinkiä. Moby olisi onnistunut viikkoa myöhemmin.
Mutta kameran eteen saatiin sentään esim. LFO, Richard Kirk sekä yksi brittiläisen populaarikulttuurin keskeisimpiä ylöskirjaajia, Jon Savage. Hänen haastattelunsa suoritettiin Faber & Faberissa, T.S. Eliotin entisessä työhuoneessa. KLF teki Marcus Studiossa julkaisematta jäänyttä albumiaan Black Room. Veimme Bill Drummondille ja Jimmy Cautylle Koskenkorvaa. Bill siemaili sitä, kysellen minkälaisia uskonnollisia riittejä Suomessa on. Miehet eivät suostuneet haastatteluun, mutta Bill ehdotti, että käytän Rites of Mu -nimistä lyhytelokuvaa, joka oli juuri valmistunut.
Pietarissa meno oli villiä. Venäjä oli tuolloin, tammikuussa ´92 vasta muutaman päivän vanha. Legendaarinen Fontanka-klubi, teknon rooli alakulttuurina Neuvostoliiton aikana sekä avaruuden valloitukseen liittyvän tematiikan läheisyys rave-skenen kanssa jäivät mieleen.
Ohjaajaa aihepiirissä kiinnosti tekovaiheessa itse musiikki, sen tekijät, dj-kulttuuri, warehouse-bileiden luonne sekä teknon laajempi merkitys jonkinlaisena zeitgeist-ilmiönä. Tämä tuli myös todettua haastattelussa 1992: ”On syytä korostaa ajatusta teknosta kulttuurisena katalysaattorina ja jonkinlaisena luonnoksena lähitulevaisuuden viihdeteollisuudelle sekä vapaa-ajan viettotavoille. Tekno, house ja myös hiphop tulevat hyvinkin radikaalisti määrittelemään koko suomalaista nuorisokulttuuria 1990-luvulla. Historia on osoittanut aiemminkin, että musiikkikulttuuri ja sen luomat sosiaaliset konventiot kulkevat usein hieman edellä.”
Hannu Puttonen
Otan pari paperikopiota jakoon, mutta lukekaa tosta mieluummin.