Lauryn crushed my ear:
3.12.2005
The Fugees
Hovet, Tukholma
Niinhän siinä kävi.
Globenin Hovet –areenan piti avata ovensa klo 1830, ja Fugees –keikan alkaa klo 1900. Yep, right.
Kun ehdittiin hengästyneinä paikalle, luulten olevamme kovinkin myöhässä, kohtasimme muutaman sadan metrin mittaiset jonot ja suljetut ovet.
Sitten kun portit vihdoin avattiin, toimikin jonojen purkaminen siihen malliin, että useammankin meikäläisen baarin ”järjestyksenvalvojat” kannattaisi lähettää opintomatkalle.
Hyvissä ajoin permannolta, etuosasta varatut paikat olivat väljässä tilassa vielä klo 20 aikoihin, paikalla oli vain ja ainoastaan ruotsalaisia teinejä h&m –mtv –vetimissään. Rasittavaa.
Rasitusta lisäsi se, ettei lattiatasolle tuntunut ennen keikan loppupäätä ilmaantuvan lainkaan 18 vuoden iän ylittäneitä ihmisiä, ja ennen kaikkea se, mitä kuonaa kaiuttimista esiintyjiä odotellessa tyrkättiin. Luultavasti olisin ”saanut” samanlaisen musiikkiannoksen maksamalla lipun vaikkapa kotikulman Gigglin Marliniin. Ei ne loputtomat viimekesäiset blingräppihitit mitään, mutta Blackeyedpeasit ja BRITNEY SPEARS olivat jo vähän liikaa.
Toisaalta on pakko ottaa huomioon se ettei Fugees ole enää aikoihin ollut mikään tietyn diggaripiirin, tai ylipäätään musiikinystävien juttu. Se, ja ennen kaikkea sen ympärille kasvanut legenda, ovat isoa, ison yleisön viihdettä. Sellaisessa sirkuksessa myös Prasin kaltaisella statistilla on tärkeä rooli. Siinä missä Lauryn ja ’Clef ovat suuria persoonia, joiden mahtuminen samalle lavalle tekee tiukkaa, on Pras hädin tuskin tehtäviensä tasalla oleva, mutta kuitenkin niiden hoitamiseen keskittyvä työmies, sotilas. Näin oli ainakin Tukholman keikalla, vaikka toki äijä samassa mitassa täälläkin sekoili, unohteli omia versejään, ja sai loppukeikasta miksaajan sulkemaan mikkinsä kokonaan huudeltuaan mitä sattuu mihin sattuu riittävän pitkään. Paikkansa Prakazrelillakin triossa ilman muuta on.
Wyclef vei koko showta alusta loppuun. Vaikka omaan korvaan ja silmään Lauryn Hill toki loisti kirkkaammin kuin moni muu moneen aikaan, oli ’Clef nimenomaan se kapellimestari, taikuri, ja monessa kohtaa myös pelle, joka yleisön oikeasti sytytti. Laurynin kohtuuttoman hienot laulut sitä paitsi hukkuivat Hovetissa järjettömän kovalla soitettuun PA –soundiin, josta kyllä sai selvää, mutta joka samalla meni koko ajan särölle, ja hajoitti etualalla olleiden korvat.
Kahden tunnin settiin mahtui omaan makuun sopiva määrä klassikoita ”Fu-Gee-La”: sta ”How Many Mics”: iin, ”Nappy headsiin”. Wyclefin ”911”, Prasin ”Ghetto superstar”, ja Laurynin ”Doo-Wop”, ”Ex- Factor” ja iki-loistava ”Lost One” kuultiin myös. Viime mainitusta osa vedettiin (kuten varmaan Helsingissäkin) Lil Kimin ”Lighters Up” –biittiin, ja oli huvittavaa huomata, miten Mrs Hill ajautui hetkittäin kuulostamaan Ms. Jonesilta flownsa puolesta. Iso rundi.
Muutamat Wyclefin hitit olivat liikaa räppikeikalle, jollainen tämä todella oli, vaikkakin omituisessa paikassa, omituiselle yleisölle, ja omituisissa mittasuhteissa kaikin puolin. Prasin sekoilu oli ajoin säälittävää, samoin kuin DJ:n väkinäiset jugglaus-yritykset keikan aluksi. Ne tosin menivät yleisöön täydestä, vaikkei miesparka saanut levyjään pysymään oikeilla paikoillaan hetkeään.
Globenilta poistuttaessa tuli osallistuttua teekkari-tyyppiseen metroonahtautumiskokeeseen, kovassa kiireessä Mosebackeniin Yes –klubin synttäreille. Sinne ehdittyä kuitenkin oli pakko todeta tilanne toivottomaksi; jonoa riitti enemmän kuin tarpeeksi, ja sen ohi kulkenut vip –vieraiden paljous sai nauttia meidän sijastamme Spotrunnerzista ja kumppaneista.
